yhdeksän vuotta

Huomisen ovi
raottumassa.
Eilisen jo lukittu.
Elän tätä päivää varoen
ettei sen varjo
himmennä huomisen valoa.

Jokaisella päivällä
oma varjonsa. Valonsa.
Riittävä

- Maaria Leinonen, Huomisen ovella 

Olen yrittänyt aloittaa tämän postauksen kirjoittamista jo monta kertaa. Halusinko edes kirjoittaa tätä? Kyllä, kyllä halusin. Sen verran suuri juttu koko peruskoulun päättyminen oli, vaikka eihän sitä ole vielä edes ehtinyt tajuta. Että se on oikeasti loppu. Yhdeksän vuotta elämästä, yli puolet.

Lauantaina ei itkettänyt. Hymyiltiin vain typerästi kameraan. Napattiin meidän ruusut. Se oli yhtäkkiä ohi. Ja kolmen vuoden päästä, jos kaikki menee niinkuin pitääkin, mulla on jonkinnäköinen lakki päässä. On samanlainen olo kuin tällä hetkellä. Niinkuin joku osa puuttuisi.

Välillä onnellinen, välillä haikea, helpottunut, vihainen. Ja pelottaa, koska en tiedä minne olen menossa. Elän oudossa välitilassa, hetkeen en ole missään. Lopulta olen kuitenkin aika onnellinen. Vihdoinkin ansaittu loma ja ihanat, tärkeät ihmiset mukana. Yksi vaihe elämästä päättymässä ja seuraava alkamassa.

Päättärit meni hyvässä seurassa ja sunnuntaina tehtiin lettuja. Ulkona oli melkein lämmintä, tuntui melkein kesältä ja jo melkein nostalginen Vadelmavene soi Spotifyn kesäsoittolistalta. Ei sitä käsitä, ei tarvitsekaan. Kuinka nopeasti me muututaan, kasvetaan. Kuinka aika juoksee ja mekin juostaan. Kunhan vain muistaisi nauttia siitä, elämästä.

Seela