terävähampaiset oravat; sinä
*inspiroiduin kesästä, ulkona vaeltelusta ja kuusivuotiaana näkemistä oravapainajaisistani, oli pakko istahtaa mummolan koneelle ja kirjoittaa pätkä tekstiä, ja miksi en sitten sitä olisi täällä julkaissut*
Näin aina pienenä unta valkoisista eläimistä, joilla oli isot, terävät hampaat. Yleensä ne olivat oravia, harmaasilmäisiä ja liian isoja ollakseen totta. Niillä oli kiire syödä minut, niillä oli kiire ja minulla oli kiire pakoon. Minä yritin juosta, mutta sitten tajusin niiden kiireen olevan turha. Näin vain unta.
Minä pelkäsin oravia, näin vain niiden hampaat mielessäni. Tiedän, että ne ovat harmittomia, eivät valkoisia eivätkä edes kovin terävähampaisia. Joskus niiden kynnet pureutuvat pieneen linnunpoikaseen, ne raatelevat, ne tappavat. Mutta, eivät oravat ole kovin vaarallisia.
Ensimmäisen kerran sinut tavatessani ajattelin oravia. Niiden kynsiä, miten ne repivät jotakin minusta irti. Miten niiden pistävät silmät tuijottivat minua painajaisissani ja yhtäkkiä sinä olit siinä, tuijotit. Minä katselin jalkoihini, yritin löytää jonkun kiintopisteen, jotakin mihin tarttua. Sillä se ei ollut unta.
Tiesin, että sinä katselit minua. Tuskin sanoit mitään, tai en minä ainakaan kuullut. Me kävelimme hetken eteenpäin, sitten taaksepäin. Ja yhtäkkiä puheesi kaikui päässäni, kun sitten lopulta pyöräilin kotiin, kun menimme äidin kanssa kauppaan, kun taivaalta satoi pisaroita ja istuin huoneessani kuulokkeet päässä. Kysyin muilta, kuka sinä oikein olit. He eivät olleet aivan varmoja, he eivät tunteneet sinua. Sanoivat, että olit vanhempi, pari vuotta, mutta ei liikaa.
En tiennyt, oliko se oikein. Pitikö minun kuulla sinut joka ikinen hetki? Kun suihkussa vesi valui hartioilleni, kun hinkkasin saippuaa ihollani, kun yritin saada unta iltaisin, kun tapasin kenet tahansa muun. Minä kuulin sinut ja näin oravat. Minä halusin, mutten tiennyt, pitikö, oliko se oikein? Olinko minä aivan terve, tapahtuiko se sinullekin?
Minusta tuntuu, että se tapahtui vain minulle. Mutta silti sinä otit minut kainaloosi, kuljit minun kanssani ne kesäillat ja pyörittelit hiuksini etusormesi ympärille, niinkuin minä olin aina haaveillut. Äitini huomasi, että minä olin muuttunut. Ja sinun takiasi minä muutuin, muutuin rohkeaksi ja katsoin ihmisiä silmiin. Niinkuin sinä teit. Nauroin kovempaa kuin ikinä, sillä minä vihdoinkin uskalsin.
Mutta minä myös aloin välittämään siitä, miltä näytin. Olinko riittävä, sinulle? Värjäsin hiukseni, koska sinä pidit punaisesta. Silti pyysit minua muuttamaan hiukseni takaisin, minulla ei sitten kuulunut olla punaisia hiuksia. Ja minä itkin. Minä itkin, kun sinä et vastannut, minä itkin, kun sinä et katsonutkaan minuun päin kun olisin halunnut. Pelkäsin, että sinä menisit pois ja niinhän sinä teit.
Kasvoilla oli katumusta, sanoit, että olet pahoillasi. Että olet pahoillasi, koska satutit minua. Ettei sinun ollut tarkoitus ja minä itkin lisää. Minä kuulin sen äänen, kynnet liitutaululla. Halusin juosta pakoon, mutta sen sijaan minä nauroin. Kovempaa, korkeammalta ja itkin samaan aikaan.
Minä en ollut sinulle tarpeeksi ja oravat kipittivät päässäni. Tunsin itseni pieneksi. Jouduin miettimään, kumpi meistä oli ne oravat, sinä vai sittenkin minä? Olinko minä se, joka repi kaiken rikki, jolla oli valkoinen turkki ja musta sydän? Olivatko ne punaiset hiukset, oliko sinulle liikaa, kun kerroin rakastavani sinua enemmäin kuin pitäisi?
Sinun olisi pitänyt sanoa, mitä minä tein väärin. Miksi sinä päätit sen, mitä meillä oli? Ja ehkä se oli niin, myönsin äidillekin. Sinä olit, olet edelleen, ne kaikki oravat ja ne muutamat valkoiset pantteritkin. Sinulla oli kiire jahdata minua, mutta kyllästyttyäsi iskit hampaasi johonkin muuhun. Sinun musta sydämesi sai minun omani sykkimään nopeammin. Sinä olit ne oravat painajaisistani, en minä. Sinä olit, siitä ensi hetkestä alkaen.
*Terveisiä mummolasta, summer bucketlist on laitettu täytäntöön ja ulkona on vihdoinkin lämmin. Juoksennellaan ulkona valokuvaamassa, kanniskellaan koiraa ympäriinsä, vaikka se ei taida pitää siitä. Luen, katson jakson toisensa perään Jane the Virginiä.
On jotenkin niin kesäistä, kaipasin sitä, että voin valvoa myöhään. Rakastan erityisesti kesäöitä. Sitä, että voi juoksennella ympäriinsä yöpuvussa ja leipoa vaikka joka päivä raparperipiirakkaa. Sitä, että ulkona ei pörrää ainakaan vielä äkäisiä paarmoja tai hyttysiä. Elämä ei ole täydellistä, mutta tuntuu mukavalta.
Seela
Näin aina pienenä unta valkoisista eläimistä, joilla oli isot, terävät hampaat. Yleensä ne olivat oravia, harmaasilmäisiä ja liian isoja ollakseen totta. Niillä oli kiire syödä minut, niillä oli kiire ja minulla oli kiire pakoon. Minä yritin juosta, mutta sitten tajusin niiden kiireen olevan turha. Näin vain unta.
Minä pelkäsin oravia, näin vain niiden hampaat mielessäni. Tiedän, että ne ovat harmittomia, eivät valkoisia eivätkä edes kovin terävähampaisia. Joskus niiden kynnet pureutuvat pieneen linnunpoikaseen, ne raatelevat, ne tappavat. Mutta, eivät oravat ole kovin vaarallisia.
Ensimmäisen kerran sinut tavatessani ajattelin oravia. Niiden kynsiä, miten ne repivät jotakin minusta irti. Miten niiden pistävät silmät tuijottivat minua painajaisissani ja yhtäkkiä sinä olit siinä, tuijotit. Minä katselin jalkoihini, yritin löytää jonkun kiintopisteen, jotakin mihin tarttua. Sillä se ei ollut unta.
Tiesin, että sinä katselit minua. Tuskin sanoit mitään, tai en minä ainakaan kuullut. Me kävelimme hetken eteenpäin, sitten taaksepäin. Ja yhtäkkiä puheesi kaikui päässäni, kun sitten lopulta pyöräilin kotiin, kun menimme äidin kanssa kauppaan, kun taivaalta satoi pisaroita ja istuin huoneessani kuulokkeet päässä. Kysyin muilta, kuka sinä oikein olit. He eivät olleet aivan varmoja, he eivät tunteneet sinua. Sanoivat, että olit vanhempi, pari vuotta, mutta ei liikaa.
En tiennyt, oliko se oikein. Pitikö minun kuulla sinut joka ikinen hetki? Kun suihkussa vesi valui hartioilleni, kun hinkkasin saippuaa ihollani, kun yritin saada unta iltaisin, kun tapasin kenet tahansa muun. Minä kuulin sinut ja näin oravat. Minä halusin, mutten tiennyt, pitikö, oliko se oikein? Olinko minä aivan terve, tapahtuiko se sinullekin?
Minusta tuntuu, että se tapahtui vain minulle. Mutta silti sinä otit minut kainaloosi, kuljit minun kanssani ne kesäillat ja pyörittelit hiuksini etusormesi ympärille, niinkuin minä olin aina haaveillut. Äitini huomasi, että minä olin muuttunut. Ja sinun takiasi minä muutuin, muutuin rohkeaksi ja katsoin ihmisiä silmiin. Niinkuin sinä teit. Nauroin kovempaa kuin ikinä, sillä minä vihdoinkin uskalsin.
Mutta minä myös aloin välittämään siitä, miltä näytin. Olinko riittävä, sinulle? Värjäsin hiukseni, koska sinä pidit punaisesta. Silti pyysit minua muuttamaan hiukseni takaisin, minulla ei sitten kuulunut olla punaisia hiuksia. Ja minä itkin. Minä itkin, kun sinä et vastannut, minä itkin, kun sinä et katsonutkaan minuun päin kun olisin halunnut. Pelkäsin, että sinä menisit pois ja niinhän sinä teit.
Kasvoilla oli katumusta, sanoit, että olet pahoillasi. Että olet pahoillasi, koska satutit minua. Ettei sinun ollut tarkoitus ja minä itkin lisää. Minä kuulin sen äänen, kynnet liitutaululla. Halusin juosta pakoon, mutta sen sijaan minä nauroin. Kovempaa, korkeammalta ja itkin samaan aikaan.
Minä en ollut sinulle tarpeeksi ja oravat kipittivät päässäni. Tunsin itseni pieneksi. Jouduin miettimään, kumpi meistä oli ne oravat, sinä vai sittenkin minä? Olinko minä se, joka repi kaiken rikki, jolla oli valkoinen turkki ja musta sydän? Olivatko ne punaiset hiukset, oliko sinulle liikaa, kun kerroin rakastavani sinua enemmäin kuin pitäisi?
Sinun olisi pitänyt sanoa, mitä minä tein väärin. Miksi sinä päätit sen, mitä meillä oli? Ja ehkä se oli niin, myönsin äidillekin. Sinä olit, olet edelleen, ne kaikki oravat ja ne muutamat valkoiset pantteritkin. Sinulla oli kiire jahdata minua, mutta kyllästyttyäsi iskit hampaasi johonkin muuhun. Sinun musta sydämesi sai minun omani sykkimään nopeammin. Sinä olit ne oravat painajaisistani, en minä. Sinä olit, siitä ensi hetkestä alkaen.
*Terveisiä mummolasta, summer bucketlist on laitettu täytäntöön ja ulkona on vihdoinkin lämmin. Juoksennellaan ulkona valokuvaamassa, kanniskellaan koiraa ympäriinsä, vaikka se ei taida pitää siitä. Luen, katson jakson toisensa perään Jane the Virginiä.
On jotenkin niin kesäistä, kaipasin sitä, että voin valvoa myöhään. Rakastan erityisesti kesäöitä. Sitä, että voi juoksennella ympäriinsä yöpuvussa ja leipoa vaikka joka päivä raparperipiirakkaa. Sitä, että ulkona ei pörrää ainakaan vielä äkäisiä paarmoja tai hyttysiä. Elämä ei ole täydellistä, mutta tuntuu mukavalta.
Seela
Kommentit
Lähetä kommentti