kurkistus erääseen word2013-tiedostoon

”Kuule Salla. Mä tiedän, että tää on tosi itsekästä. Mutta mun on pakko pyytää sulta, että sä taistelet. Koska mä en ole ihan varma, jaksanko mäkään enää taistella, jos sua ei ole. Mun on nyt pakko olla itsekäs. Sä et kiipeä ton parvekkeen reunan yli, mä en anna sun kiivetä.”


Tällä kertaa minä en itke. Minä katselen Aarnen silmiin, minä.


”Mä en aikonut kiivetä parvekkeen reunan yli. Tai en mä tiedä, en mä sitä niin pitkälle uskaltanut ajatella, ehkä mä lopulta pelkään kuolemaa niin paljon.”


”Sä saat pelätä kuolemaa, mutta sä et saa pelätä onnellisia loppuja. Kaikki saa onnelliset loput, on pakko saada.”


”Eikö se onnellinen loppu ole siellä Taivaassa? Sähän uskot siihen, etkö uskokin?” Hän nyökkää.


”Se on eri maailma. Mutta mä tarkoitin, että sullakin on oikeus vaatia maailmalta mahdollisuus hyvään elämään, meillä kaikilla on, tai ainakin kaikilla pitäisi olla. Mä haluan tehdä täällä hyvää, mä haluan muuttaa maailmaa mun teoillani. Sitten kun mun on aika, niin sitten mun on aika ja sitten mitä ikinä tapahtuukin sen jälkeen, niin se tapahtuu. Ja kyllä mä ymmärrän sua. Me ymmärretään, me ainakin yritetään ymmärtää sillä tavalla, kun sä haluaisit.”


”Mä en halunnut syyttää teitä mistään. Te olette tehneet kaiken mahdollisen. Aarne, mä tarvitsen sua, mä tarvitsen edelleen ja luultavasti seuraavat viisikymmentä vuotta.”


”Oliko toi joku sun suuresti peräänkuuluttama lupaus?”


”Mä pelkään lupauksia.”


”Mä en Salla, mä en pelkää lupauksia.”



  
Viime kesänä puhuin yhdessä postauksistani kirjoittamisesta ja julkaisin pätkän luonnostelemastani tekstistä, jolla ei vielä siinä vaiheessa ollut minkäänlaista suuntaa. En tainnut edes luvata puhua siitä blogissani myöhemmin, mutta puhun nyt kuitenkin.

Meillä oli sopivasti sanataiteessa viime vuonna projekti, jossa saatiin kirjoittaa pidempää tekstiä melkein koko vuosi ja saatiin samaisesta tekstistä palautetta ihan oikeilta kirjailijoilta. Kesällä mun päähäni on muotoutunut pieni ajatus siitä, josko siitä tarinasta tulisi jossain vaiheessa romaanikäsikirjoitus, ideoita riittäisi. Siitä, kuinka hyviä ne ovat, voidaan kiistellä.





Ensimmäinen tavoitteellinen kirjoitusprojekti etenee aalloissa. Viikossa 17 000 sanaa kaksinkertaistui, mutta nyt on ollut taas vähemmän aikaa kirjoittaa. Välitavoite on elokuun puolivälissä, 41 500 sanaa. Seuraava tavoite olis sitten se noin 83 000 sanaa tän vuoden loppuun mennessä, mieluiten marraskuussa, se olisi tällä hetkellä noin 300 sanaa päivässä. En tiedä, kuinka realistinen tavoite se lukion kanssa on, mutta yritetään!

Nyt on kunnon tuoli kirjoituspöydän edessä, on kaikenmaailman sovellukset (suosittelen kännykkään Writeometer -nimistä) ja Belgian reissun jälkeen on vielä vaikka kuinka paljon aikaakin. Äitikin kommentoi, että mitä romaania mä kirjoitan. Ehkä sitä todella ollaan kirjoittamassa, ainakin katsotaan, mitä siitä tulee.

Seela

Kommentit

Suositut tekstit