lempihetket vuonna 2016

Nyt se on sitten ohi. Yksi vuosi taas lopussa ja tuntuu, että tämä oli yksi parhaista. Niin paljon tapahtui ja niin paljon opittiin. Matkustelua, unelmointia, rakkaita ihmisiä, melkein liian täydellisiä kesäiltoja, tietenkin blogikin. Viimeinen vuosi yläasteella lähti käyntiin. Nyt mennään nopeasti, kohti aikuisuutta. Seisotaan sen oven kynnyksellä avaimet kädessä. Pelottaa, kauhistuttaa. Kyllähän se vapaus ihastuttaa omalla tavallaan.

Jos sulla on tällä hetkellä tosi vaikeaa, tai kaikki ei ihan suju, en suosittele lukemaan tätä postausta, ellet sitten ole sellainen mahtava ihminen, joka iloitsee siitä, että toiset ovat ikionnellisia. Se on oma valintasi. Vuosi on ollut täynnä kaikenlaista, mutta päälimmiltään se oli kaunis. Opin, että on elettävä täysillä. Rakastettava täysillä. On juostava suoraan kohti.

Näillä sanoilla muistellaan kuluneen vuoden lempihetkiä

Tästä se alkoi. Me melkein onnistuimme, ihan melkein. 2016 alkoi naapureiden kanssa, perinteisillä perunasalaateilla, kello kolmen nakeilla ja kynttilän päällä grillattavilla vaahtokarkeilla. Kirjoitimme kirjeet, kirjoitimme itsellemme vuoden päähän. Siitä se lähti. Enkä aavistanutkaan, mitä vielä tapahtuisi.

Dubain reissu hiihtolomalla avasi silmiä. Aivan erilainen maailma 6,5 tunnin lennon päässä. Orjakulttuuri; vierastyöläisiä, jotka lähetetään kotiin, kun työt loppuu, kun sairastuu ja loukkaantuu. Maailman suurinta, hienointa, kalleinta, korkeinta, painavinta. Siinä katsellessani maailmaa ylhäältäpäin, maailman korkeimmassa ihmisen rakentamassa rakennuksessa, tajusin olla kiitollinen. 

"Siinä on maailma, edessäni, mutta silti siitä ei saa otetta. Onko se täynnä pahaa vai hyvää, toista enemmän vai molempia yhtä paljon?"

näin minä kirjoitin

Lentokoneen ikkunasta näin sen ensimmäistä kertaa. Aavikkoa, silmänkantamattomiin. Ei puita, vain pieniä pensaita. Vain oranssinruskeaa, lämmintä, hienoa hiekkaa. Ahdisti, aluksi todella ahdisti. Minne pääsee piiloon, pakoon aurinkoa? Mutta sitten, koska pitihän se kokea ja vaikka hieman turistilta tuntuikin, lähdimme jeeppisafarille. Se oli jotakin uskomatonta. Vaikka koko ajan tiesi, että se kaikki oli suunniteltua, että se oli turismia. Mutta. Aavikkoa ja lisää aavikkoa. Auringonlasku ja niitä hiekkadyynejä. Hetkiä hetkien perään.

Mummun 70-vuotissynttärit ja siskorakkautta.

 "Hymyilen, koska olet siskoni ja nauran, koska et voi sille mitään."

Onni. Se tiivistyy näihin kahteen kuvaan, näihin hetkiin. Katsokaa nyt, katsokaa. Voisinko näyttää enää yhtään onnellisemmalta?

Kesäloman alussa vietimme mahtavan illan parhaiden kavereiden kanssa. Lettukestit, katuliituja, mölkkyä, tikkaa, Trivial Pursuitia ja melkein onnistunut telttayö.

Lahti ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, mutta seura oli mitä mahtavin. Eka kertaa kunnon reissulle kaikki yhdessä ja kurkotus taivaisiin. Piknik, valokuvia ja kesä.

Taisi olla ensimmäinen yötön yöni. Juhannus Rukalla oli kaunis, ja tuo hetki siinä kirja kädessä. Aurinko laskeutui, mutta ei painunut mailleen ja sitten se tuli heti takaisin. Rakastuin hetkeen, niin kovasti kun hetkeen voi rakastua. Pieni Karhunkierroskin on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Perheaikaa ja suomalaista luontoa.

Lempparinaapureiden kanssa kesäreissu Turun saaristoon. Paraisilla se Salvador Dalin taidenäyttely ja hotellin käytävillä sänkyjen raahaaminen. Kustavissa mökkeilyä ja elokuvankin kuvauksia. Souturetket täydellisessä auringonpaisteessa. Tärkeitä ystäviä.

"Minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän. Minä omistan koko maailman."

- Nuuskamuikkunen

Elämäni suurin ja rohkein tekoni oli lähteä kielimatkalle. Vihdoinkin. Kokemus olisi ollut varmasti erilainen, jos olisin tietänyt matkastani aikaisemmin, kuin 55 päivää ennen lähtöä. Mutta se tunne, kun me lähdettiin. Kun minä lähdin ja olihan siellä Kaislakin. Se päivä, kun matkustettiin ja kun lopulta olin vihdoinkin aivan yksin oman isäntäperheeni ullakkokerroksessa, kun purin tavaroitani ja katselin tuota maisemaa. Jostain syystä juuri tämä kuva saa minut tunteilemaan.

*hiljaiset onnenkyyneleet kannettavan näppäimistöllä

Anteeksi. Mutta se oli jotain. Se muutti minut, käänsi kaiken ylösalaisin. Se oli elämää, se oli kaunista ja pelottavaa ja täydellistä.

Se oli jotain, mitä en ikinä unohda. En ikinä voi, en saa, unohtaa sitä. Mitä kaikkea se opetti minulle, miten se muutti minua ja miten mahtaviin ihmisiin tutustuin. Miten rakastuin Brightoniin ja miten rakastuin kaikkeen, aivan kaikkeen ja täysillä. Kultaahan se aika muistoja, ei me koko ajan ruusuilla tanssittu. Mutta se oli jotakin. En voi sanoin kuvailla matkaani. Kiitoskiitos. Kaipaan teitä.

Ja palattiin Suomeen, palattiin arkeen ja lähdettiin viimeiselle piknikille omenatarhaan, joka löydettiin spontaanisti eräänä kauniina päivänä, täydellisellä hetkellä. Kaipaan piknikkejä. Onneksi kohta on taas aika. Oli kylmä, oli peittoja ja vain kaksi sukkaa meille neljälle. Ihmiset tuijottivat. Me olimme siinä.

Rooma, kaupunki johon rakastuin ensisilmäyksellä. Italia, maa johon rakastuin jo aikoja sitten. Väsynyt ja stressaantuneesti alkanut syysloma oli kuitenkin lopulta sen kaiken arvoinen. Taidetta. Taidemuseot ovat lempipaikkojani, rakastan kauniita asioita ja historiaa ja modernia taidetta ja niitä tarinoita kaiken takana.

Ei lisättävää. Ei todellakaan mitään, joka tekisi tästä hetkestä kauniimman.

"Elämä on odottamista ja ehkä lopulta saamista. Elämä on pettymyksiä ja valon pilkahduksia, onnea. Elämä on kiertokulku." 

- Seela uudenvuodenkirjeessään, 1.1.2016.

 Hehkutusta. Hehkun. Kiitos. Olen onnellinen. Kiitollinen. Rakastunut elämään. En osaa kuvitella olevani koskaan onnellisempi, koskaan näin ihastunut kaikkeen ja kaikkiin ja itseenikin. Olen saanut niin paljon.

"When you love what you have, you have everything."

Samalla pelottaa. Sitten kun elämä ottaa. Pärjäänkö, jos suuret vastoinkäymiset kohtaavat? Koska en ole koskaan ollut niin pohjalla, sinne on kauhea pudotus. Hirvittävän korkealta niin alas. Ehkä siitä selvitään, keräillään sitten palasia yhdessä. 

Kiitos, te teette elämästä niin kaunista.

Rakkaudella Seela