mitä kirjoitin -joulukuu

oli jotain mitä hengitin
kesää, kasveja; vihreää
hengitin
hengitänkö enää?
- miinus kymmenen astetta

///

Oli niitä iltoja, päiviä, öitäkin kun vitsailtiin missä me tultaisiin olemaan vuosien päästä. Mitä meistä tulisi vai tulisiko mitään. Että oltaisiinko kumminkaan onnellisia toimitusjohtajina, osattaisiinko erottaa työ elämästä ja mitä elämä ylipäänsä oli. Kun sen yhtäkkiä hukkaa, sen mitä elämä on.

Tiedän, että oveni takana odottaa maailma, vaikka en tiedä, miten ottaisin sen kiinni. Miten ottaisin vastaan, kun se ojennetaan. Haluan juosta ovelle, teljetä ovenkahvan ja sytyttää tulitikun, puhaltaa sen sammuksiin ja tökätä kämmenselkään. Se on tullut takaisin, se halu. Kädet täynnä polttojälkiä.

Joku koputtaa oven, uudelleen ja uudelleen ja sammutan tulitikun, heitän roskiin ja haisee palaneelle. Ei jälkeä, ei todisteita siitä polttavasta tikusta, joka syttyy ja sammuu, joka elää vaan heikon hetken.

Mies huutaa nimeäni, ilta, se on kaukana, nimeni ja minä, en ole siinä, olen jossain muualla, mutta nimeni on hänen suussaan, hänen. Avaan oven, tietenkin minä avaan, avaan aina hänelle, kuljen talutushihnassa. Elin aina liian romanttisissa kuvitelmissa silti uskotellen itselleni, etten usko rakkauteen. Että se on illuusio, mutta enhän minä voinut uskoa ennen kun olisin rakastanut oikeasti. Silloin uskoni loppuisi niin kuin se rakkauskin, toivoni.

”Sun hiuksesi”, kuiskaan ja kuljetan sormiani lyhyellä sängellä, yhtä karhealla kun kahden viikon ajamaton parta. Silloin kun me lennettiin yhdessä Amsterdamiin enkä minä mennytkään yksin, ei siellä olisi voinut olla yksin, viimeksi silloin leukasi oli yhtä karhea. Me oltiin huolimattomia, me oltiin melkein lapsia vielä.

 

Rakkaus on kaulapanta, talutushihna ilman koiranomistajaa. Molemmat vetävät omiin suuntiinsa, lähemmäs tai kauemmas, siitä hihnasta ei pääse kuin katkaisemalla sen kahtia.

”Ne on nyt tämmöiset. Ajattelin, että vaihtelu virkistää.”

Nielaisen. Entä jos se ei piristä? Entä jos en enää rakasta samalla tavalla, koska kiharat ovat poissa? Mutta minun kuuluu, enhän minä ole enää se sama pikkutyttö. Asiat muuttuvat, pitää sopeutua ja pitää kiinni siitä mistä enää voi.

///

kuolematon

sadepisaroita.
vai satoiko silloin,
koska ei täällä ainakaan

mutta mitä muutakaan
olisi voinut tapahtua
sadetta, kylmää kovaa sadetta,

harmaa taivas
koska kun sellaista tapahtuu
sataa kyyneliä

ja se lapsi elää ikuisesti,
elää edelleen.
sen isä mennyt pois,
kuollut olohuoneen sohvalle,
nukahtanut ikuiseen uneen
pää täynnä tyhjää.

sen isää ei enää ole
ja se elää edelleen

/Iltasanomat: Isä puukotti 3-vuotiasta lastaan leikkipuistossa Porvoossa/

Seela