kuudestoista tammikuuta - mitä mulle kuuluu?

Avasin mun blogini ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen eilen ja sekin oli vahinko. Mutta täällä mä nyt olen, en onnistunut enää lähtemään.

Mä olen pitkään, no jonkin aikaa, kaavaillut palaamista blogin pariin. Jonkin aikaa olen pyöritellyt kaikkea edestakaisin päässäni. Elämä menee niin kovaa vauhtia ylös ja sitten taas alas, ettei siinä oikein enää ehdi pysyä mukana. Ajattelin, että blogi on vaan rasite. Mutta nyt tuntuu, että tää paikka on sellainen, johon voin aina palata ja olla ruudun takana turvallisesti se, joka olen.

Nämä kolme kulunutta kuukautta ovat olleet mulle yllättävän hankaliakin, enkä oikein osaa sanoa, minkä vuoksi, koska en tiedä sitä itsekään. Ehkä senkin takia blogin kirjottaminen jäi, koska olin niin huonolla tuulella ja väsynyt ja pettynyt itseeni ja muille sen näyttäminen on vaikeaa. Mun blogin perimmäinen idea on kuitenkin piristää ihmisiä. Suurin vaikeus on ollut siinä, etten enää pitänyt siitä, mitä olen. Kaipasin sitä, kuka olin ennen, kaipaan kai edelleen.

Ihania asioita on tapahtunut, kaikkea kaunista ja unelmia on toteutunut. Vietettiin perheen kanssa kaksi viikkoa Autraliassa ja vielä yksi Uudessa Seelannissa joululomalla ja saattaa olla, että niistä tullaan vielä kuulemaan lisää ja ehkä näkemään muutamia kuviakin :) Se oli kyllä unohtumaton reissu.

Mä olen myös päättänyt lujasti hankkia itseni ulkomaille opiskelemaan lukion jälkeen ja oon myös uskaltautunut yliopistojen sivuille vilkuilemaan, laittamaan asioita korvan taakse, yrittänyt olla murehtimatta, koska se on vielä liian aikaista. Ja yhtälailla koulu on kaiken muun ohella ollut hankalaa, vaikka rennostihan mä olen siellä ottanut. Yrittäminen tuntuu liian työläältä, pelottaa, että tulee kuitenkin pettymään.

Kaiken kaikkiaan, elämä on vienyt edestakaisin, mutta tässä sitä ollaan. Mä en ole vieläkään käsittänyt, että nyt on vuosi 2018 ja että aika kuluu koko ajan. Nyt mä haluaisin oikein kovasti kuulla hyviä elämänohjeita, jotka sais painamaan itsekin eteenpäin.

Ja tähän loppuun, nyt kun mä avasin mun blogin, kävin jostain syystä avaamassa mun kommenttini ja tajusin, miten en ole koskaan avannut niitä ja siellä odotti kommentteja mun vanhoihin postauksiin. Ette voi kuvitellakaan, kuinka onnellisiksi niistä tulin ja olen pahoillani, etten koskaan huomannut niitä ja vastannut teille. Halusin vaan teidän tietävän, kuinka tärkeää mulle oli saada lukea ne kaikki.

Seela