unelmista ja tulevaisuudesta

Kuluneina päivinä olen ajatellut tulevaisuutta. Monilla eri tasoilla, mutta erityisesti omaani. Mitä minä haluan elämältäni? Missä minä näen itseni kahdenkymmenen vuoden päästä? Miten tässä hetkessä tehtävät valinnat vaikuttavat siihen tulevasuuteen?

On haikeaa, kun tietää, etteivät kaikki unelmani tule toteutumaan. Itse olen niin kunnianhimoinen, että tavoitteet ovat korkealla. Haluan tehdä asioita, päästä kokemaan kaiken, mutta minulla ei ole kiire. On itseasiassa melkein helpottavaa tajuta, että minun ei tarvitsekaan saavuttaa kaikkea, jahdata kaikkia unelmiani.

Olen tajunnut, että haluan aivan tavallisen elämän. Tuskin makoilen kahdenkymmenen vuoden kuluttua Kalifornian auringon alla, kukaan tuskin tuntee nimeäni, tuskin olen miljönääri tai omistan uima-allasta. Enhän minä edes halua.

Olisin ihan täysin onnellinen, jos elämäni olisi tavallista. Olen aina tiennyt, että haluan tulevaisuudessa lapsia. Haluan joskus olla äiti, enkä usko, että se koskaan tulee muuttumaan. Ja kai kaikki unelmoivat rakkaudesta, vai olenko se vain minä, jolla on välillä pää täynnä romanttista höttöä unelmien paikalla? Sellaisesta elämästä minä unelmoin, täynnä lämpöä ja toisia ihmisiä, rauhaa ja rakkautta.

Haluan myös olla kirjailija. Tiedättekö, se on unelma, jonka vasta nyt uskallan ääneen sanoa. Ehkä se on ollut, että jos kuuluttaisin sitä ympäriinsä, minun olisi ainakin pakko yrittää. Nyt on pakko, on näytettävä, että minä joku päivä pystyn siihen, että unelmani tulee toteen.

Uskaltakaa tavoitella niitä rohkeimpiakin juttuja, älkääkä lannistuko vaikka toiset muuta väittäisivät.

Seela